Miten voikin yksi päivä olla niin ihmeellinen? Isäni kummitäti Hilkka muistaa minua, vaikka on jo kovin heiveröinen ja hauras. Viimeksi ennen joulua, kun käytiin Kukonkalliolla, kukaan meistä ei oikein meinannut saada hänen puheestaan selvää. Kyllä hän oli meitä kaivannut, ihan selvä se oli. Kyllähän sitä kieltämättä oli aika yllättynyt, kun Hiukat pelmahtivat bemarillaan meille, Leena sanoi, että hän haluaa tuoda Hilkan lahjan minulle. Ja minä olen onnellinen, koska tämä on tapahtunut jo niin monta kertaa, voi olla, että Hilkka ei elä enää kovin pitkään. Tahtoisin vielä pitää hänet, mutta en tiedä, voinko pitää hänet. Muistot voi pitää, mutta ihmistä ei.